Olen järkyttynyt. En siitä, että Eduskunnassa tehdyn kyselyn mukaan siellä työskentelevät naiset ovat kokeneet seksuaalista häirintää. Valitettavasti tätä ilmiötä tapaa hyvin yleisesti työpaikoilla - miksi siis Eduskunta olisi siitä poikkeus. Järkyttynyt olen siellä työskentelevien miesten kannanotoista asiaan.

Käsitteet sekaisin, feministien touhotusta, miehiä sorretaan. Ei kai jonkun mekon kehuminen ole seksuaalista häirintää. Ei varmasti, mutta rintojen tuijotus, takamuksen ja rintojen kouriminen, alentavat puheet... Ne kyllä ovat juuri sitä itseään. Iltapäivälehdissä haastatellut, keski-iän ylittäneet miehet pitävät täysin hyväksyttävänä sitä, että "katsellaan kauniita naisia" ja "heitetään vitsiä mitä kuullaan tuolla turuilla ja toreilla" - ehkäpä kyse onkin pitkälti siitä, miten asiat tehdään.

Työskentelen miesvaltaisella työpaikalla. Jutut ovat miehisiä ja välillä hyvinkin roiseja. En koe seksuaalisena häirintänä, jos joku kertoo omasta elämästään ja parisuhteestaan ehkä värikkäinkin ilmaisuin. En pahastu siitä, että joku minua silmiin katsoen sanoo jonkun kauniin sanan ulkonäöstäni. En suutu sähköpostiin tulevasta vitsiviestistä, mikä kiertää tutussa porukassa aikansa.

Siitä kyllä ahdistun, kun oman isoisäni ikäinen mies tuijottaa minulle puhuessaan rintojani ja "vahingossa hipaisee" takamustani perään irstaasti hymyillen. Ja siitäkin, että takamukseni ulkomuotoa ja -näköä kommentoidaan kahviautomaattimafiassa. En koe kohteliaisuutena, että jonkun kuitenkin itselleni vieraan miehen mielestä "tytöllä on pantavan näköinen perse ja hyvät tissit". En ilahdu siitäkään, että asiakastilaisuudessa tai muussa minulle työn kannalta pakollisessa tapahtumassa minulle ehdotetaan muutaman oluen jälkeen seksiä, asetetaan käsi tuttavallisesti reidelle tai koetetaan suudella. Vaikka mies kokisi olevansa omasta mielestään ihana ja vastustamaton, tällaiseen tilanteeseen vastoin tahtoaan joutuminen on naiselle vastenmielistä, ahdistavaa, pelottavaa ja iljettävää. Ei kohteliaisuus.

Suomessa ihmisen sukupuolista koskemattomuutta loukkaavat rikokset ovat aliarvostettuja, jos näin voi sanoa. Tarkoitan tällä sitä, että naisen voi raiskata ja lasta voi hyväksikäyttää ilman kovinkaan merkittäviä seurauksia. Raiskattu nainen joutuu aina ensin puolustautumaan: ei, minä en kerjännyt sitä. Ei, minulla ei ollut lyhyttä hametta enkä antanut ymmärtää haluavani seksiä. Kyllä, olin ravintolassa ja olin humalassa, mutta tarkoittaako se sitä, että kuka tahansa voi tulla pakottamaan minut seksiin halutessaan?

Ehkä Eduskunnassa tehty kysely ja sen tulokset kertovat jotain seksuaalirikollisten lievistä tuomioista. Ehkä mitätöivä ja vähättelevä asenne tulee jostain sieltä, nykyisten ja menneiden vaikuttajien mielistä. Seuraavalla äänestyskerralla otan taas yhden uuden asian huomioon omaa ehdokasta valitessani. Nykyinen kun meni vaihtoon. Syynä seksuaalista häirintää vähättelevät - sitä suorastaan puoltavat - lausunnot päivän lehdissä.

Valokuvatorstain 73. haaste: Kuvapeitto

Elämä on taas ihanaa! Ilotulituksista kunnialla selvinnyt koiraneiti hymyilee sohvalla iltapäivällä 1.1.2008 .

Humalainen ihminen on minun silmissäni harvoin hauska. Minua ei naurata kun humalainen ihminen törmäilee, kaatuu, oksentaa ja mölisee. Minua ei naurata seuraavana päivänä, kun nyt jo krapulainen ihminen naureskellen tilittää juomistaan, kyselee mitä tuli tehtyä ja etsii kadonnutta kännykkäänsä pihan pusikoista. Yleensä humalainen ihminen on pelkästään inhottava, pelottava ja vastenmielinen.

Erityisen pelottava ja vastenmielinen humalainen ihminen on suurina suomalaisina juhlapyhinä. Kuten esimerkiksi vuoden vaihtuessa. Minua pelottaa, kun tuskin jaloillaan pysyttelevä humalainen ihminen asentaa ilotulitteensa taloyhtiön postimerkin kokoiselle pihamaalle ja laittaa tulta perään. Vielä enemmän minua pelottaa, kun humalainen ihminen päättää kesken kaiken mennä tarkastamaan, miksei raketti nyt jo lentänyt taivaan tuuliin. En tunne minkäänlaista iloa kun humalainen ihminen sytyttää pihatulet ja näyttää itse kaatuvan tai kompastuvan niihin hetkenä minä hyvänsä. Ja se mölinä. Se on vastenmielistä.

Suomalainen small talk tuntuu yhä enenevissä määrin olevan kokemusten vaihtoa siitä, kuka joi ja mitä joi, missä joi ja kuinka paljon. Kuinka monta kertaa oksennettiin ja sammuttiin, kuka talutti ketäkin. Lomakuulumisista aukeaa usein vain se, missä baareissa on käyty ja montako iltaa oltu kännissä.

Humalaisen ihmisen ei tarvitse vastailla kysymyksiin siitä, miksi hän juo yli oman rajansa. Raittiin tai asiallisesti, ei humalahakuisesti juovan täytyy vastata samoihin kysymyksiin ja joutua samoihin tilanteisiin aina ja aina: Mikset sä juo? Ota ny, vedetään perseet. Ootsä raskaana? Ootsä tullu uskoon? Mikä sua vaivaa? Miks sä oot noin tylsä?

Entä jos jo ensi vuonna vetäisin kirkasta, oksentaisin naapurin sohvaan, konttaisin pihalla ja ampuisin  kahdelta aamuyöllä ilotulitusraketin naapurin makuuhuoneen ikkunaan. Tekisikö se minusta hauskan ihmisen?

Helsingin Sanomat julkaisi 27.12.2007 artikkelin joulun ajan ruuhkista pääkaupunkiseudun kuntosaleilla (Todellinen himoliikkuja ei lepää joulunakaan, HS 27.12.2007 / toimittaja Merituuli Ahola). Juttu alkoi näin:

" Joulu ja välipäivät ovat elämäntapaliikkujien kulta-aikaa. Kun muu Suomi vielä kaluaa kinkkua, tosiharrastajat saavat nostaa rautaa mattimeikäläisiltä rauhassa. -Tänään kaikki tekevät tosissaan. Se on hienoa ja sen huomaa ihmisestä heti, kertoi hikeä otsaltaan kuivaillut eläkeläisrouva."

Ja päättyi näin:

"Vaikka joulu ja välipäivät ovatkin saleilla sesonkia, suurin tungos on vasta edessä. -Vuoden alku on selvästi kovin sesonkimme. Uudenvuodenlupaukset tuovat uutta väkeä saleille. - - - Kahden kuukauden päästä on jälleen hiljaisempaa. Sen verran uudenvuodenlupauksella on markkinointipäällikön mukaan kesetoa. Sitten tosiharrastaja on taas tyytyväinen. -Aivan niin. Tammikuun alku on täällä aivan hirveää aikaa, huokaistiin bodypump-tunnin eturivistä."

Tällä artikkelilla ei läskiä kansaa liikuteta. Ei, läski kansa käpertyy entistä enemmän huonon itsetuntonsa, pelkojensa ja suklaarasiansa kanssa  sohvalle tv:n ääreen. Ettei vaan olla kenenkään tiellä, haittoina. Niinhän minä olen aina ajatellut: ei liikuntapaikat ole meille taviksille. Ne on niille bikinipepputytöille ja rautarouville, jotka ovat liikkuneet lapsesta lähtien, olleet aina terveitä ja näyttänyt hyviltä. Niille, joille liikuntamaikka koulussa ei koskaan huutanut eikä luonut kärsiviä katseita - edes telinevoimistelusalissa.

Kaksi vuotta sitten keräsin kaiken saatavilla olevan rohkeuteni ja ilmoittauduin kuntoklubin jäseneksi. Siitäkin huolimatta, että olisin mahdollisesti klubin lihavin, huonokuntoisin ja kömpelöin ihminen, jolle muut salaa nauraa tirskahtelisivat selkäni takana. Minullakin on oikeus! Liikkua, harrastaa, kokeilla jotain uutta. Muutakin kuin sauvakävelyä syrjäisillä kaduilla pimeässä.

Kuntoklubin aulassa mietin, olinko sittenkin tullut paikkaan johon en kuulu. Mieli rauhoittui vähän, kun näin salin laitteissa kaksi lihavaa ihmistä ja yhden vanhuksen. Istuisin ainakin tuohon porukkaan.

Pian löysin oman rytmini. Opin tietämään ajat, jolloin salilla käy tekstiiliurheilijat, himoliikkujat - ja ne paljon parjatut tavikset, joilta ei rautaa nouse kummoinen kasa eikä vaatteetkaan ole Davidin. Kolmen kuukauden salilla rehkimisen jälkeen uskaltauduin ensimmäistä kertaa crossingiin. Ohjaaja oli ystävällinen eikä kukaan laiha tullut huutamaan ja käskemään minua pois. Itsetunto kohosi vähän.

Nyt, kahden vuoden harrastamisen jälkeen, pidän itseäni jo jonkinlaisena elämäntapaliikkujana. Käyn salilla tai jumpassa vähintään kolme kertaa viikossa,  lisäksi lenkkeilen päivittäin. Kiitos koiralleni siitä. En edelleenkään nosta rautaa mainittavasti ja väistän pukuhuoneessa pinkeitä, meikattuja bikinipepputyttöjä. Jotkut niistäkin ovat ihan mukavia.

Silti en voi toisinaan olla huomaamatta vinoja katseita, kun ähellän naama punaisena mahamakkarat hyllyen vatsarutistuksia tai sekoan jumpan alkulämmittelyssä askelkuviosta. Se on yllättävän yleistä muuten - myös niillä hyvännäköisillä. Näinä pieninä hetkinä muistan inhottavan liikuntamaikan yläasteelta, muistan kaikki ne jutut ja ajatukset, ettei meidän tavisten pitäisi olla hienoilla saleilla viemässä tilaa niiltä paremmilta ihmisiltä. OIKEILTA liikkujilta.

Joka ikinen kerta kun näen salin aulassa uuden ihmisen, eksyneen, vähän tukevan ja selvästi itseään häpeilevän, hihkun mielessäni riemusta. Hyvä hyvä! Rohkeasti sekaan vaan! Haluaisin tulla onnittelemaan rohkeudesta mutten uskalla kun se ei kuulu tapoihin! En välttämättä itse tiedosta, mutta saatan tuijottaa. Ehkä hymyilläkin.

Ja vielä sille rautaiselle eläkeläisrouvalle: se, että en nosta isoja painoja enkä kykene lukuisiin toistoihin edes pienillä painoilla, ei tarkoita sitä ettenkö olisi ja tekisi tosissani. Ne tosissaan tekemisen rajat vain ovat niin kovin erilaisia, meillä erilaisilla ihmisillä.